Sinä

Olit valmis tekemään kaiken vuokseni
Tulit joka kerta luokseni
Kannoit taakkani harteillasi
Kaiken sen sä teit
Vain jotta näkisit mut hymyilevän
Sulle olin koko elämä

En tiennyt mitä pahaa maailmas oli
Se oli sinun ansiotasi
Suodatit kaiken pahan ympäriltäni pois
Olit mun oma suojelusverkkoni

Muistan katsees kuin suojelusenkelin
Ikin et jättäis mua omilleni
Tiesin että aina suojelit
Kunnes hetkessä hävisit

Joka päivä mua hämmensit
Mietin vielä mihin oikein lähdit
Tuhka tuuleen katosit
Savuna ilmaan haihduit
Kauas pois mun luotani

Poika hei, sua mä rakastin

Riku Tanner

Huoneeseen astuu hieman varautuneen oloinen mies, jonka kasvoilta paistaa pieni jännitys. Hän katselee ympärilleen ja tarkkailee kaikkea ympärillään. Kyseinen mies on Riku Tanner. Astuessaan sisään hän kättelee ensitöikseen naistoimittajaa, kurkistaa vielä ympärilleen ja kävelee katsomaan korkeassa kerrostalossa sijaitsevan huoneen ikkunasta ulos. Ikkunasta avartuu upea näköala Helsingin kauppatorille.

      ”Olkaa hyvä ja istukaa,” rillipäinen nainen sanoo ja ohjeistaa Rikua istumaan niin sanottuun piinapenkkiin. Mies istahtaa tuoliin, nojautuu taaksepäin ja alkaa himean rentoutua. ”Ilo tavata, olen Riku Tanner, kuten jo varmaan tiedättekin, ettehän muuten olisi minua tänne kutsuneet,” Riku sanoo, hieman huumoristisella äänellä. Varautuneesta olemuksestaan huolimatta, miehestä huomaa heti hänen karismansa, jolla hän vetää naisia puoleensa kuin edesmennyt Elvis Presley konsanaan. ”Minulla olisi sinulle siis esitettävänä muutamia kysymyksiä, joihin voit vastata niin kuin sinusta tuntuu. Tarkoituksena on valoittaa lukijoillemme hieman, millainen persoona poliisin kuoren alta oikein paljastuu. Olethan sentään yksi arvostetuimmista suomalaisista poliiseista nykyään. Elikkä aloitetaanpa hieman kevyemmillä kysymyksillä aluksi. Millainen olit nuorena poikana?” Rennolta vaikuttava punatukkainen nainen kysyy, valmistautuen kirjoittamaan jokaisen vastauksen ylös yksityiskohtiaan myöten.

      Rikun nojautuu taaksepäin tuolissaan ja vetäytyy muistelemaan lapsuudenmuistojaan. ”Olin hyvin reipas poika. Tykkäsin tehdä kepposia kotona, joista isäni ei ollut kovin innoissaan. Pidin jo pienenä poikana erilaisten onglemien ratkomisesta. Kun isäni välillä hukkasi tavaroita, tein hänelle usein listan kysymyksiä ja kuulustelin häntä kuin vanha kokenut poliisi konsanaan. Lopulta isäni aina löysi tavaransa kysymysteni pohjalta. Jo ala-asteella lempiaineeni oli matematiikka, koska siinä sai ratkoa erilaisia pulmia ja laskutehtäviä. Muistan opettajien aina kehuneen minua hyvin viisaaksi pojaksi. Noh, sehän ei ollut mikään yllätys,” Riku sanoo pieni pilke silmäkulmassaan.

      ”Itsevarmuutta sinulta ei ainakaan puutu, se on selvää. Mutta sitten seuraava kysymys kuuluukin, että miksi päätit lähteä juuri poliisiksi?” Lyhyitä ja ytimekkäitä kysymyksiä tekevä toimittaja kysyy, hieman jännittyneenä. Riku venyttelee hieman niskaansa, niin että toimittaja kuulee hänen nikamiensa natisevan. Hän vetää syvää henkeä ja vastaa kysymykseen hieman varautuen. ”Kuten äskeisestä tuli varmaan selväksi, pidin nuorena ongelmien ratkaisemisesta ja poliisin ammatissa niitä riittää. Mutta suuremmaksi osaksi lähdin mukaan tähän niin sanottuun riskityöhön, koska jo pienenä poikana minulle muiden auttaminen ja sankarina oleminen oli sydäntäni lähellä, ja kukapa ei haluaisi olla sankari?” hän sanoo, kuulostamatta ylimieliseltä. ”Päätökseeni vaikutti myös se, että suurin esikuvani oli isäni, joka oli arvostettu poliisi. Halusin seurata hänen jalanjälkiään,” hän sanoo ylpeänä. ”Anteeksi, mutta pakko lisätä tähän väliin, mutta teidän isännehän kuolinsyy on edelleen täysi mysteeri. Onko hänen kuolemastaan saatu vuosien varrelta mitään uutta tietoa?” -Pitää paikkansa, arvon neiti. Hänen kuolinsyynsä on edelleen minulle täysi mysteeri ja tutkimukset isääni liittyen on lopetettu. Mitä sitä turhaan menneitä enää kaivamaan, Riku sanoo hieman salaperäisesti, aivan kuin hän salailisi jotain.

      ”Niin, tuo on kyllä totta, mutta mennäänpä asiasta eteenpäin, millaista poliisin työ ylipäätänsä on? Eikö sinulle keräänny paineita, kun jokainen lehti tuntuu kirjoittelevan sinusta usein hyvin ylistävään sävyyn?” - Poliisin työ on jossain määrin haastavaa, sillä välillä tuntuu, että johtolankoja tulee jokaisesta suunnasta ja aina ei tiedä mistä aloittaa. Paineita minulle ei niinkään tule, vaikka lehdet pitävät minua jonkinlaisena sankarina ja ylistävät aina kun saan selvitettyä huumejengejen kätköjä mitä ihmeellisimmistä paikoista ympäri Helsinkiä. Mutta se on vain minun työtäni. Tiedän monia muita minua pätevämpiäkin poliiseja, joista ei kirjoitella lehdissä mitään. Heidän äänensä pitää minusta myös saada kuuluviin. Ja täytyy muistaa, kukaan ei ole täydellinen, jopa minäkin teen välillä virheitä, Riku sanoo vaatimattomalla äänellä.

      ”Voisin pistää tuon korvani taakse ja ehdottaa esimiehelleni, että haastattelisimme muita. Mutta täytyy muistaa, että sinä kiinnostat lukijoitamme eniten, joten tottakai pyrimme haastattelemaan ihmisiä, joiden avulla saamme houkuteltua lukijoita. Seuraava kysymys liittyy sinua koskevaan suuren kohun aiheeseen. Miltä sinusta tuntui kun poliiseista alettiin syyttää sinua vuotajaksi? Miten selvisit tilanteesta? Ja millaisia vinkkejä antaisit sellaiselle lukijalle, joka joutuisi samanlaiseen tilanteeseen, missä häntä syytettäisiin esimerkiksi työpaikallansa jostain rikkeestä vain siksi, koska hänen taustansa antavat aihetta siihen, vaikka kyseinen henkilö olisikin oikeasti syytön?" Toimittaja sanoo, hieman rentoutuen. ”Tuon on erittäin hyvä kysymys. En ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa. Tunsin itseni todella yksinäiseksi tilanteessa ja välillä kävi mielessä, että luovuttaisin, mutta onnekseni minun selviytymistahtoni auttoi minua jatkamaan eteenpäin. Mutta kyseinen kokemus kuitenkin opetti minulle, että vain lähimmät ihmiset jäävät ympärillesi ja antavat tukea, eivätkä usko muiden teorioita siitä, mikä on totta ja mikä ei. Toivon hartaasti, ettei kukaan joutuisi vastaavanlaiseen tilanteeseen, koska en itse halua kokea sitä enää ikinä, vaikka kokemus kasvatti minua henkisesti. Mutta jos ja kun joku teistä lukijoista kokee saman, niin muistakaa uskoa itseenne ja älkää ikinä kyseenalaistako tekojanne. Jos koko valtio hyökkää kimppuunne kotkankynsillään ja syyttää teitä vaikka mistä, muistakaa se, että kyllä sinä itse tiedät mitä tuli tehtyä ja mitä ei. Kyllä itse tietää parhaiten mitä tekee. Selvisin tilanteesta kovan itsevarmuuteni ja tukijoukkoni avulla.”

      ”Hyvin sanottu, herra Tanner. Nyt kuitenkin loppuun vielä, jos saisit tehdä ihan mitä vain ja toivoa ihan mitä vain, mitä toivoisit ja tekisit? Ja loppuun vielä viimeiset terveiset lukijoillemme.” nainen sanoi vilkuillen kelloa ja näpräillen kädessään olevaa haastattelu lappua hermostuneesti. "Tämä on selvästi helpoin kysymys, johon tulee vastaus melkeinpä automaattisesti, haluaisin ottaa poliiseista vapaata muutamaksi vuodeksi ja lähteä ulkomaille rakkaan Leo poikani kanssa. Paeta arkea jonnekin kaukaiselle saarelle ja viettää mahdollisimman paljon aikaa poikani kanssa, koska työni pitää meidät paljon erillään. Ja viestini lukijoille on, että muistakaa uskoa itseenne. Kaikki riippuu teistä!”