Tuntematon

Tihkusateen hämärästä alkoi näkyä yksinäinen valopiste. Polkupyöräilijä lähestyi nopeasti. Hänellä oli kiire. Polkupyöräilijä lähestyi bussipysäkkiä, jossa hänen oli määrä tavata eräs naishenkilö, joka väittää tuntevansa hänet. Bussipysäkki sijaitsi pienen kukkulan päällä, jota ympäröi tiheästi istutettu metsä. Märän mullan haju velloi ympärillä. Ohikiitävien autojen pakoputket rymisivät niiden kaasuttaessa mäkeä ylöspäin pyöräilijän ohitse. Pyöräilijän jalat alkoivat väsyä kukkulan päälle pyöräillessä. Hiljalleen jaloista lähti tunto, jolloin hänen oli pakko hengähtää ja taluttaa pyörä kukkulan päälle.
     Vihdoin kukkulan päällä hän näki naisen. Nainen oli pukeutunut mustaan takkiin, tumman sinisiin farkkuihin sekä huiman korkeisiin korkokenkiin, joita koristi itse ommellut värikkäät kukat. Nainen oli laittanut pitkät vaaleat hiuksensa siististi ylös ponnarille. Hänen kasvojaan peittivät isot tummat aurinkolasit. Pyöräilijän saavuttua naisen luo, nainen kysyi hempeällä äänellä: "Oletko sinä Mari?" ja otti taskustaan valokuvan. Valokuvassa oli laiha ruskeahiuksinen pikkutyttö sinisine silmineen. Tytön kaulaa koristi kultainen kaulakoru, johon oli käsin kaiverrettu "Mari". Pyöräilijä hämmästyi. "Kyllä..olen Mari. Kuka te olette? Ja mistä te tunnette minut?", kysyin ääni yhä kuin kimittävällä pikkutytöllä. Mistä tämä nainen oli oikein ilmestynyt elämääni ja mitä hän teki valokuvallani? En oikein pysynyt kärryillä. Kaikki tuntui käsittämättömältä, kuin jokin olisi väkisin repinyt minut pois tästä hetkestä ja pakottanut muistelemaan menneitä.
     Pyöräilijä tuijotti ilmeettömänä naista ja yritti löytää oikeita sanoja. Seuraavaksi nainen tavoitteli hermostuneesti sormillaan isoja mustia aurinkolasejaan ja otti ne hitaasti pois kasvoiltaan. Sillä hetkellä pyöräilijä muisti nämä kasvot. Ne olivat samat kasvot, jotka hän joutui viisi vuotiaana hyvästelemään. Ne olivat kasvot, joita hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa pikkutyttönä. Ne olivat kasvot, jotka hän tuli aina muistamaan. Ne olivat kasvot, joita hän oli kaivannut kymmenen vuotta. "Kyllä, se olen minä...", nainen sanoi kyynelehtien ja jatkoi: "Mari, rakas pikkutyttöni, äiti tässä."

Kuningatar K

Tänään luokassamme kävi Kuningatar K näytelmän ohjaaja Lija Fischer sekä tuottaja Panu Kärri. He valoittivat meille millaista teatteri työ on ja miten näytelmää lähdetään toteuttamaan. Lija kertoi näytelmän luomisprosessista hyvin tarkasti ja monipuolisesti ja Panu täydensi yksityiskohtia. Heidän puheensa perusteella Kuningatar K näytelmä vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta katsojan pitää osata ajatella luovasti katsellessa näytelmää, sillä kaikki kohtaukset eivät ole sellaisia, että katsoja niitä heti ymmärtää. Lija painotti myös, että itseä ei pidä pitää tyhmänä jos kaikkea ei ymmärrä näytelmässä, sillä se on olennaista taiteessa. Taiteessa asiohin jää niin sanottuja tyhjiä aukkoja, joiden ratkaiseminen voi kestää jopa vuosia tai niihin ei löydä ikinä vastauksia. Tällaisia tyhjiä aukkoja voi tulla katsojille Lijan mukaan Kuningatar K näytelmässä, joten nähtäväksi jää pitääkö asia paikkansa.

Kuvassa itse Lija Fischer: